Nyt on taas ollut puheena anonyymien puhe. Ihailemani bloggaajat ja ihmiset Timo Hännikäinen ja Tommi Melender eivät anonyymeistä välitä, mutta minä olen erimielinen, ihan, niin sanotusti, periaatteesta. Tosin en itse harrasta anonyymiä kommenteilua, paitsi muutaman kerran olen harrastanut, mutta väittäisin että silloin anonymiteettiin on ollut syynsä, nimittäin en tahdo kimppuuni ihmisiä. Kirjoitinkin jokin aika sitten blogini tietoihin ja esittelyyn tämän:

Suosin erityisesti anonyymejä kommentteja, mutta myös nimelliset saavat huomioni.

Siinä on vähän huumoria ja sen varjolla esitettyä asiaa. Mutta jos olisin Facebookissa, tuolla inhimillisen idiotian päänäyttämöllä a.D. 2012, saattaisin olla toista mieltä. Mutta en ole Facebookissa. Enkä ole merkittävä kansalaiskeskustelija ja kirjailija, joten saan olla rauhassa pelottavan enemmistön ja yhtä pelottavien vähemmistöjen raivolta. Itsehän olen lopettanut raivon.

Se, että solvaa nimellä tai nimettömänä, on yhtä huono asia. Olipa kömpelö lause, joka oli virke, joka tapauksessa termi vihapuhe kuvaa tuota Facebookissa ja muuallakin lainehtivaa sanankäyttöä erinomaisesti. Vihaisia ollaan, oikein sydämistyneitä. Ehkä olisi parempi puhua sydämistyspuheesta tai mielensäpahoittamispuheesta, lyhemmin sydämistymisestä ja mielensäpahoittamisesta. "Siellä ollaan taas sydämistyneitä", "kappas, tuolla ollaan mieli pahana". Semmoinen tietty naureskeleva, mutta loppujen lopuksi ymmärtäväinen suhtautuminen näihin matkasaarnaajiin, vaikka matkasaarnaajat tuskin toimivat niin ennalta arvattavasti kuin sydämistyjät ja mielensäpahoittajat.

Toivon, että olisi rauhallista. Ei keikuteta tätä yhteistä venettämme, ettei vain kaadu. Annetaan armo lähimmäisillemme, joita on elossa kahdeksatta miljardia ja ei-elossa vielä enemmän. Paljonko ihmisiä on maapallolla kautta aikain kuljeskellut? Se on hyvä kysymys.