Lueskelin Irma Sulkusen kirjaa Liisa Eerikintyttärestä, jonka nimi on Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvulla. Kirja on ohut, noin 150 sivua, ja ensimmäisen noin 59:n sivun perusteella asia on mielenkiintoinen. Aivan varmaa ei edes ole, että Liisa Eerikintytär on 1700-luvun puolimaissa Kalannissa elänyt ja jos on, niin kuka 19:stä Liisa Eerikintyttärestä hän on. Tarina toi mieleeni Anna Kortelaisen Virginien!, missä pienen kautta tehdään suurta kuvaa (kai asian voi näinkin sanoa). Tuollainen on hyvin kiehtovaa. Sulkunen, jonka kurssilla olen ollut noin vuonna 1992, viittaa esipuheessaan Ginzburgiin, Leviin ja Natalie Zemon Davisiin. Levin luentoa olen kuullut noin vuonna 1992 myös.

Mikrohistoria/ mentaliteettihistoria on mielenkiintoista, vaikka kulttuurihistorian oppiaineesta valmistuneena minulla on tiettyjä metodisia ennakkoluuloja näitä näkemyksellisyyksiä kohtaan. Mutta on kiehtovaa kartoittaa jokin alue tarkasti, muistaakseni Rousseaulla on Yksinäisen kulkijan mietteissään kohta, missä hän päättää biologisesti kartoittaa erään saaren sveitsiläisellä järvellä. Aie taisi jäädä alkutekijöihinsä, mutta aie aikeena on tärkeä.

Rousseau on mieleeni. Hän on, mielestäni, niin inhimillinen. Rousseau oli heikko ja hän pystyi tutkiskelemaan itseään. Kuulijat olivat vaivaantuneita, kun Rousseau luki Tunnustuksiaan, senkaltaiseen tekstiin ei ollut totuttu. Tunnustuksista on osasuomennos enkä edes sitä ole lukenut. Noin vuonna 1992 olen antikvariaatista ostanut taskukirjapainoksen tuosta osasuomennoksesta. Karttelen kirjaa, siis tuota kappalettani, minun on haettava kirjastosta toinen kappale. Osasuomennos on nähnyt sellaisia asioita, että minua nolottaa olla sen kanssa tekemisissä.

Liisa Eerikintytär ja Rousseau olivat aikalaisia. Molemmat olivat tietoisia aikansa tapahtumasta eli Lissabonin maanjäristyksestä noin vuonna 1755. Tapahtumaa ihmeteltiin niin Pariisissa kuin Varsinais-Suomen paimenmetsissä. Lissabonin maanjäristys oli kuitenkin poikkeustapahtuma, siis poikkeusta oli se miten suuren huomion tapahtuma sai. Se jotenkin iski järjen vuosisataan, mikä sinänsä oli ihan oikein järjen vuosisadalle. Ja Rousseau, järjetön monissa merkityksissä, järjen vuosisadan edustajana on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Tunsiko Rousseau pietististä hurmoksellisuutta? Otan siitä selvän. Ilmeisesti romantiikka alkoi jo 1730-luvulla.

Tahtoisin myös selvittää, mikä kaikki nykyään ja ennen aiheuttaa vaivaantuneisuutta. Ilmeisesti Liisa Eerikintyttären hurmosnäyt Kalannissa 1750-luvulla eivät vaivaannuttaneet, ainakaan suuremmin. Myös papisto oli myötämielistä, ehkä jos prosentteja etsii, niin prosentuaalisesti eri kansankerroksista sama määrä oli vaivaantunutta ja ei ollut vaivaantunutta. Tosin vaivaantunut pappi sai enemmän vastustusta aikaan kuin vaivaantunut renkipoika.