Ballardin esikoisromaanissa Uponnut maailma sanotaan Kerberoksen 4/2011 mukaan (T. Dalrymple, Järjen ja painajaisen avioliitto, suom. E. Mäkijärvi, siis Dalrymplen esseen suomennos, romaanin on suomentanut ihan joku muu):

 "Eikö useimmilla meistä olekin viime aikoina ollut déjà vu -kokemuksia siitä, että kaikki tämä on nähty joskus ennenkin ja että me itse asiassa muistamme nämä rämeet ja laguunit piinallisen hyvin."

Maapallo on veden peitossa ja kaikki, mikä on pitkään ollut salassa, on paljastunut. Siis ihmisen mielessä paljastunut. Kertoja viittaa psykoanalyysiin, se on selvä, mutta korostaa ettei biologiakaan autuaaksi tee. Vähän väliä tulee vastaan pelko, kun ns. raaputtaa pintaa. Rämeillä ja laguuneilla ei ole kivaa.

Olen lukenut Ballardilta vain Crashin ja Super-Cannesin, josta en pitänyt, Crash sen sijaan oli loistava. Sanoisin että luen vielä Ballardia, Tornitaloa selailin, alussa kaveri söi koiraa, se teki vaikutuksen.

Ballardille rämeet ja laguunit ovat "epämiellyttäviä" ja "meissä kokonaisten aikakausien ajan uinuneet vanhat tabut ja vietit paljastuvat." Maaseudulla, siellä pitkällä, vaikka rämeillä, ihmiset tosiaan ovat hieman erilaisia kuin maalikylissä. Tabut ja vietit ovat vähän enemmän esillä. Ja pari kuukautta Big Brother -talossa niin ne ovat aivan valloillaan. Pari viikkoa. Ensi syksynäkin Suomessa järjestetään Big Brother ja veli jätetään heti, se on hyvin kaunista. Toivoisin että tehtäisiin sellainen Big Brother, että taloon teljettäisiin humanisteja ynnä muita sukupuolentutkijoita ja katsottaisiin miten uinuva ihmisyys heissäkin heräisi eloon. Pisimpään malttinsa säilyttäisi naispappi, sanoisin näin arvauksena.

Hakisipa joku minulle huomenna kirjastosta pari Ballardia. Itse kun olen myös biologisesti sairas enkä kykene edes postilaatikolle. Sairas sieluni kaipaa suoraa kerrontaa. Onko se, sieluni, niin sairas? On se, sieluni, vähän sairas, mutta yritän tervehdyttää sitä, sieluani. Tahdon Tornitalon ja Uponneen maailman. Lueskelen niitä sairaspedilläni.