Hahmoteltuani kyseistä tekstiä [käsittelee, kenties kovallakin kädellä, "kirjallisia inhokkeja"] olen havainnut, kuinka vaikea on kirjoittaa inhokeista. Toki kirjailijoita on helppo lytätä lonkalta, kenestä tahansa kirjailijasta voi tehdä naurettavan pelkästään sillä, että kuvailee millainen kirjailija hän on ja ryydittää kuvailua ilkeyksillä. Blogissa tällainen voi ehkä toimia, mutta ei vakavahenkisessä asiaproosassa.Vakavahenkisessä asiaproosassa. Katsoisin blogini olevan juuri tuollainen ilkeilyblogi, ei lainkaan vakavahenkinen. Asiaton. Proosaa vailla. Juuri sellaista saatanan metsänreunasta naureskelemista. Tunnustan lukevani Melenderin blogia useinkin ilkeällä mielellä, sillä minua ärsyttävät itseäni älykkäämmät ihmiset (harvinaisen matalamielinen sivulause). Muutama merkintä sitten Melender ilmoitti, että lukee amerikkalaisia kirjailijoita, muttei sitä perus-Austeria, vaan DFW:tä y.m. ja hetken päästä siteerasi kuvausta parikymppisten kirjallisuudenopiskelijoiden besserwisserismistä, että oli itsekin sellainen aikanaan. Kahdenkymmenenviiden vuoden päästä voi sitten mietiskellä, miten varttivuosisata sitten oli elitistinen keski-ikäinen pöllö. Pyydän anteeksi! Rakastan Tommi Melenderin vakavahenkistä asiaproosaa ja kehuskelen olevani metsänreunasta räkyttäjä! Perkeleen perkele, alan ymmärtää ongelmani laadun.
Katson televisiosta viihdettä. Se on kamalaa, viihde. Voihan syvähenkinen elämä. Luin vitsin yhdestä kirjasta. Italialainen upseeri meni naisiin ja aamulla nainen sanoi, että eikö olisi aika puhua raha-asioista. Tähän italialainen upseeri, että eikö nainen todellakaan tiedä, ettei italialainen upseeri anna naiselle rahaa. Italialainen upseeri ei ollut Malaparte. Sillä Malaparte maksoi luonnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti