Turun Sanomat pyysi minua loppusyksystä tekemään kritiikin runoilija Harri Nordellin valituista runoista Sanaliekki äänettömyydessä. Tuomo Karhun mielestä kritiikkini ei kuitenkaan tavoittanut Turun Sanomien laatuvaatimuksia, mistä olen samaa mieltä, mutta ajattelin julkaista kritiikkini blogissani. Minullahan ei ole laatuvaatimuksia lainkaan.

Arvostan Harri Nordellin runoutta todella paljon. Hän tosiaan kirjoittaa sanarunoutta, sana, myös sanaväli, on hänellä runo. Hän tuo mieleen Tomas Tranströmerin vähäeleisyydessään, mikä on suurinta suurieleisyyttä.

TUNNE VANHASSA MAISEMASSA

Harri Nordell, Sanaliekki äänettömyydessä. Valitut runot 1980-2006, jälkisanatTarja Roinila, WSOY, Helsinki 2011, 186 s.

Tarja Roinila ilmoittaa jälkisanoissaan Harri Nordellin valittuihin runoihin Sanaliekki äänettömyydessä, ettei hän ymmärrä Nordellin runoja. Ennemminkin Roinila sanoo ihmettelevänsä ja ei-tietävänsä. Nordellista kirjoitettuja kritiikkejä lukiessa sama asenne toistuu, kukaan ei oikein tiedä mistä on kysymys ja se on kirjoittajien mielestä hyvä asia.

Ihmettely, ei-tietäminen ja ei-ymmärtäminen ovatkin hyviä, aivan erinomaisia asioita. Nordellin lyhyet ja vähäsäkeiset, säkeistöjä on hyvin harvoin, runot pakottavat nöyrtymään. Kyseessä olevassa alle 200-sivuisessa kirjassa ovat valikoiduin osin Nordellin viisi kokoelmaa, jotka on julkaistu 1980, 1990, 1994, 2000 ja 2006. Nordell puhuu vähän ja harvakseltaan. Ainakin runoissaan ja se on kiinnostavaa. Tällä kertaa.

Harri Nordell kirjoittaa pyhästä. Se on sanana käypä vaikkei aivan uusi vaan melkoisen arvottava eli vanha. ”Olen hauras valo. Olen kärsimyspuu./ Mykkä niin kuin kielesi, palava pensas,/ ja kuoleman juuri”. Nordellin runot ovat ei-kauniita. Ne menevät perustaan, pyhään, joten ne ovat myös ei-rumia. Eikä kukaan osaa sanoa mitä Nordellin runot itse asiassa ovat.

Kivet ja vielä mykemmät

Runot viittaavat joskus länsimaiseen perinteeseen (”palava pensas”), muttei se ole oleellista, vaan Nordellin runojen elämä arkaaisessa maisemassa. Turkulaisen runoilijan Jonimatti Joutsijärven mukaan Nordell kuuluu mytologisen runouden piiriin Jukka Kauppisen ja ennen kaikkea Jorma Erosen ja hänen ainoan teoksensa Uigurin (1978) kanssa. Ehkä mukaan voisi ympätä myös Olli Heikkosen.

Nordell, hänen runojensa kertoja, on ihastunut muinaisiin vesialueisiin: ”Yoldiaan,/ Yoldiaan/ yön rantaan/ nukkumaan”. Siellä voidaan nukuttaa muinaisella tuutulaululla: ”Nukkumaan, nukkumaan/ Kuka silkkiliinan pudottaa// Kuun nukkaa, kuun nukkaa/ Kuka itkupuuta keinuttaa”. Lukijan olo on ei-käsittävä, mitä tämä nyt on. Sitten muistaa laulun avaruudesta ja sen ikkunasta.

Eläimet käsittävät ihmistä enemmän, muistavat muinaisuuden: ”Päivät olivat lyhyitä, tuulisia sarjoja. Ajelehtivat kronologioihinsa. Lahdella sokeltaa suvuton lintu/ muinaisjärven nimeä. Anc anc, anc// Minut kirjoitetaan kuolleiden luetteloon.” Kuolemaa näissä runoissa aina mietitään, lyhyesti, ja kertakaikkiallisesti: ”Syksy/ Yön kädessä kuun lyyra// Vuosien ikävä/ on kajonnut sinuun”.

Maailma on hyvin hiljainen. Mutta voisi olla vieläkin hiljaisempaa, vaikkemme tiedä miten: ”Sillä kiville on annettu hiljaisuus vaieta,/ etteivät kielisi itseään mykemmästä”. Kiviä runoilija tuijottelee mielellään ja saa vastakaikua. Kivillä on kielikin. Eksistentialistien kivipilailut jäävät häpeäänsä, kivellä on olemassaolo.

Lisäksi on olemassa sanoja, ne näkyvät kaikkeudessa: ”Kesäyö on sameankeltainen/ Kivi matalassa vedessä/ Nukut rikotussa linnunkuorivaatteessa/ Sanaliekki äänettömyydessä”. Mitä ilmeisimmin tuo äänettömyys on ääretön. Ainakin runoilijalle ja niille, jotka häntä lukevat.

SAMI LIUHTO