Tein laskelman, että viime syksynä yritin lähes kaksi kuukautta kriitikon työtä. Sitten ymmärsin kävellä työvoimatoimistoon, jossa nyt ihmetellään että olenko tehnyt syksyllä töitä lainkaan kun ansioni ovat niin vähäiset. Yritä siinä selittää merkonomille, että tällaista on filosofian maisterin elämä.

Ei minusta ollut kriitikoksi. Ei pää kestä. Parempi olla hiljaksiin, tosin tämä blogi ei auta asiaa. Siinä vaiheessa, ja se vaihe tuli pian, kun kritiikistä saattoi aiheutua ongelmia kriitikin kohteelle, ajattelin että tämä saa riittää. Tarkoitan sitä kirjallisuutta, mistä ei niin kovin toitoteta, Jari Tervoa voi piestä ihan rauhassa. Se saattaa jopa pitää siitä. Mutta nämä muut. Onhan totta, että monet fyysiset taudit saattavat saada ainakin vahviketta psyyken puolelta. Parnasson blogissa onkin puhuttu kriitikon vastuusta.

Sitten oli tämä yksi suomentaja, joka kirjoitti vastineen. Ainakin vastineen jälkeen lukija rupesi tutkimaan suomennosta. Tuli mieleen Seppo Heikinheimon sanoma, että virheen huomaa 5 000 ihmistä ja oikaisun 50 000. Vai oliko viisikymmentätuhatta ja viisisataatuhatta. Joka tapauksessa. En jaksa tuollaisia kimmastujia, kun en selvästikään ole todellinen suuttumuksen kohde vaan pelkkä sijainen. En siis tiedä mikä tai kuka on se oikea kohde, mutteihan tuollaista vuodatusta kukaan kirjoita ellei jokin muu harmittaisi kuin "kriitikon käsittämätön heitto".

Keski-ikäiset miehet tosin ovat niin kimurantteja psykologisia kokonaisuuksia, ettei niistä kukaan ota selvää. Eikä ketään edes kiinnosta, vaimokin vaihtanut nuorempaan. Keski-ikäinen mies on hyvin epäkiinnostava, oikeastaan yhtä epäkiinnostava on vain teinityttö. Molemmat todella kimurantteja, sekä samalla aivan selkeitä. Itse olen enemmän kiinnostunut vanhoista miehistä ja nuorista naisista. Ne ovat kiehtovia, mutta ei nuori mieskään ole tylsä, vanhat naiset taas ovat yliarvostettuja.