perjantai 3. helmikuuta 2012

Höh. Puhuvat jostakin romaanimanifestista, eivätkä Parnasson historian hauskimmasta vastineesta. Tosin en ole vielä nähnyt, Parnassoa, mutta kuulemma vastine siinä on. Minähän en edes sitä kirjoittanut, paitsi lisäsin loppuun sitaattimerkittömän lainauksen minulle osoitetusta vastineesta. Mietittiin, mitä järjetöntä voisi vastineilla, ja vaimo sanoi että hänelle tuli mieleen todella sairasta ja kehotin häntä heti kertomaan.

Katsoin eilen jälleen dokumentin ammattilaispainija/ showpainija/ vapaapainija Bret "The Hitman" Hartista, mikä kulminoitui niin sanottuun Montreal Screwjobiin. Kuunnellessani Hartin jorinoita, tuli mieleen, miten helppoa on astua kehään kun stadionintäyteinen ihmismassa huutaa rakkauttaan, mutta hankalaa on kun rahvas haluaa sinut hengiltä. Hart ei oikein jaksanut olla "painipahis", mutta "painihyvis" hän oli oikein mielellään. Tämä on ihmeellistä, kun muistaa, että Hart oli lähtöjään kanadalaisesta painiperheestä, jossa todellakin pelin säännöt tunnettiin.

Arvostan Bret Hartia, mutta aivan toisella tasolla ovat mielestäni painijat, jotka kestävät joskus vuosikausiakin oloa "painipahiksena". Kurt Angle, Triple H tai jopa Shawn Michaels ovat suuria mestareita tästä syystä. Kanadasta tuli tämä toinenkin "ikihyvis", Chris Benoit, joka tappoi perheensä ja itsensä kun yksityisasiat alkoivat mennä pieleen. Itse asiassa Benoit harjoitteli uransa alussa Hartin "luolassa".

Dokumentti Hitman Hart - Wrestling with Shadows kuvaa asioita tietenkin Bret Hartin näkökulmasta, joten sopii muistaa että dokumentissa näytetty kanadalainen ydinperhe hajosi, kun Hart kävi tekemässä lähempää tuttavuutta naispainijan kanssa. En tiedä millainen ottelunsa oli, tapahtuiko luovutus vai luvunlasku.

Showpaini, ehkä paras nimi olisi wrestling, on Suomessa luonnollisesti käsittämätöntä touhua. Sehän ei tietyllä tavalla ole totta, vaikka toisaalta hyvin totta onkin. Ilmeisesti tämä kaksijakoisuus hämmentää ugrin yksinkertaista mieltä. Hämmentynyt on dokumentissaan Bret Hartkin, kun 90-luvulla ei enää erottanut, kuka painijoista on "hyvä" ja kuka "paha". Voi mielestäni sanoa, että tuolloin wrestling alkoi enemmän muistuttaa todelliseksi elämäksi kutsuttua irstailua.

Show sitä on aina mielessä (jopa Big Show kuten wrestlingväki nyt sanoisi). Esitys on käsikirjoitettu ja käsikirjoituksen on tehnyt "tiimi", jonka muutamat jäsenet ovat haamuja. En todellakaan ole varma, mutta viime vuosien runoliikehdintä saattaa aavistella tätä. Viime viikot he kuitenkin ovat haavistelleet. Lisäksi sain tiedon että Helsingin Ylioppilasteatteri pyöräyttää käyntiin Taiteellisen Showpainiliigan.

Ehkäpä elämä voittaa.

Ei kommentteja: