torstai 16. helmikuuta 2012

Maria Peura sanoo teoksessaan (kust. Teos) Antaumuksella keskeneräinen:
Pitkin päivää on tipahdellut päästä lauseita, jotka pitäisi ensin poistaa. En siis poista mitään, en todellakaan. Jos pitäisin blogia, en varmaan miettisi mitään, kirjoittaisin mitä tahansa soopaa ja antaisin mennä vaan. Tämä on olevinaan niin painavaa.
Tämä voisi olla blogini motto. Peura on kotoisin Tornionjokilaaksosta. On laaja kirjallinen traditio paoista Tornionjokilaaksosta. Itsekin yritin osallistua traditioon, vaikken ole edes sieltä kotoisin, mutten enää viitsi tarjotella Vyöhykettä mihinkään. Jääköön pöytälaatikkoon, joka on jo täynnä. En kestä enää yhtään eväystä, kirjoitan tästä lähin vain siihen pinoon, mikä on tällä hetkellä parimetrinen. Maria Peura myös mainitsee teoksessaan ihmisestä, joka oli epäillyt Peuran kykyjä, mutta päätynyt blogikirjoittajaksi. Semmoiseksi päätyvät kaikista surkeimmat.

Viime vuoden saavutus oli että sain kritiikkini Nuoreen Voimaan. Semmoisia saavutuksia kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana. Kritiikissä pitäisi olla minulta kritiikki Jari "olen niin hauska" Tervon Laylasta. Haukuin kirjan ihan paskaksi. Kun se oli ihan paska. Jos voin jostakin itseäni onnitella niin siitä etten lähde mukaan kaikkiin yhteisiin valheisiimme. Lukiessani kirjaa en mieti ajankohtaisuutta, etiikkaa tai muuta mielestäni tyhjänpäiväistä, vaan estetiikkaa. Erityisesti ajankohtaisuus on minua pitkään ällöttänyt. Oikeastaan aika ei kiinnosta minua lainkaan.

Minusta olisi raatilaiseksi. Niistä Turkka kirjoitti. Voisin raadeissa ja lautakunnissa määritellä, kuka saa rahaa ja kuka ei. Siinäpä hieno kosto. Olen raatilainen.

Ei kommentteja: