Kehotan kaikkia vapaita miehiä hankkimaan vaimon, sillä vaimo voi esimerkiksi hakea kirjastosta J.G. Ballardin Uponneen maailman. Suomennos on ilmestynyt alle vuosi sitten, eikä kirjaa juuri ole noteerattu. Silmäilin ihan vähän, sitten siirryin takaisin lukemaan Isänmaan nyrkkiä. Voiton puolella siinä ollaan. Vaarallista puhetta! Ei kirjoja lukemalla lueta, ei se ole työtä, kirjoja silmäillään ja mielikirjoihin palataan aina ja aina uudestaan. Edellinen virke on sallittua humanistista puhetta, eikä se kiinnosta minua vittuakaan.

Isänmaan nyrkissä hyvät ihmiset ovat käyneet Turun Klassillisen Lyseon, en ole varma isoista alkukirjaimista, mutta kirjoittamalla kaikki sanat isolla tulee vähempi vahinko kuin kirjoittamalla esim. Lyseon pienellä, lyseon. Odotan onko päähenkilöissä pettureita, toivon että veljeskansamme edustaja Heino olisi, se olisi sävähdyttävää. Tahtoisin lukea kirjan, missä, sanotaanko vuonna 1945, kuvataan suomalaisesta näkökulmasta virolaiset epäluotettavina pelkureina. Siinä vähän antimodernia lukijoille. Päälle voisi haukkua inkeriläiset huoriksi ja toivoa siperiansuomalaisten sukupuuttoa.

Ei siitä ole pitkä aika, kun Parnasson yleisönosastossa valitettiin että ugriporukan runoja oli kriitikko kohdellut kaltoin. Kriitikko yritti vastata, että ilman vähemmistökansallispoliittisia kriteerejä hän teki arvostelun, samalla mitalla mittasi kuin muutakin runoutta mittaa, mutta se oli virhe, vähemmistö kaipaa hellempää arviota. Siis vähemmistön taide vertautuu vähemmistön asemaan. On siinä se totuus, että, teoriassa, joku poliitikko voi sanoa että kun ne on niin paskoja runoilijoitakin niin viedään hiekkakuopalle.

Isänmaan nyrkki lainehtii kivasti, parhaimmillaan se on silloin kun kuvataan romaanihenkilön tuntemuksia ja sen sellaisia sisäisiä näkemyksellisyyksiä. Kirja on myös sopivasti roskaa, eli henkilöhahmot pikkaisen karikatyyrejä. Siksi ei voi odottaa, että virolainen kouluja käynyt nuorukainen ilmenisi petturiksi. Sitä varten on toisenlainen kirjallisuus ja hyvä niin. Kuitenkin Isänmaan nyrkin sivulauseissa välähtelee kuuluisahko oikea elämä, Rymättylän raitilla kun oli huorakin. Tarkoitan "oikealla elämällä" virallisten tahojen ulkopuolista elämää, jopa sille vastakkaista elämää.

Ihastuttava oli luku kyläpoliisi Muurisesta ja hänen tuntemuksiaan olisi lukenut pidempäänkin, ehkä niitä vielä saadaan lukea, Muurinen kun on niin maanläheinen että hirvittää. Muurinen on ulkopuolinen suhteessa virallisiin tahoihin ja etteikö vain olisi ulkopuolinen suhteessa kansaankin. Siinä välissä hiippailee.

Jotenkin tuntuu ettei sitten Juhani Ahon Suomessa ole kirjoitettu kunnolla papeista ja pappiloista. Papin tytär ja Papin rouva ovat loistavia kirjoja, eikä niihin todellakaan pitäisi verrata papistokuvausta, mutta joskus tulee mieleen, eikö tätä virkakuntaa voisi kuvata muustakin kuin ivallisesta tai kunniaa tekevästä näkökulmasta. Ilmeisesti se on mahdotonta Kataisen kansamme keskuudessa.

Yhden varauksen esitän Isänmaan nyrkistä, kun ole lukenut sitä sivulle 179: poliisimies Talvio olisi ansainnut rangaistuksen, kun meni roistoille autoa lainaamaan. Joku roti olla pitää.