Runous on akkojen hommaa.

Proosa on miesten työtä.

Nämä sillä edellytyksellä, että elämme siinä maailmassa mikä meillä on. Ainakin minä näen runouden "feminiinisenä", tämä näkeminen on vaistonvaraista, kumpujen yöstä kumpuavaa, enkä välttämättä pidä näkemystä totena. Kuitenkin se on, se tulee mieleen. Ballardin Uponneessa maailmassa miljoonia vuosia vanhat tunnelmat nousevat ns. pintaan, mutta ei siihen tarvita miljoonia vuosia, tietenkään, vaan kaikki nousee pintaan.

Olen sitä mieltä, että näiden muistojen kieltäminen on tuhon alku. Sen myöntäminen, että meillä on ennakkoluuloja, olisi tärkeää. Ei myöntäminen ennakkoluuloja hyväksyttäisi, mutta toisi ne tiedostetuiksi, ei tarvitsisi jatkuvasti kieltää monia asioita.

Sitten kumpujen yöt. Olen havainnut, että monet ihmiset huolestuvat (nykyajan tauteja) kun huomaavat, että isänmaallinen meininki koskettaa heitä. Hyvä etteivät soita Canossan-puhelua Gazaan. Minusta tuollainen huolestuminen on jo... huolestuttavaa. Se on kokonaisen tunnekerroksen kieltämistä, kotia kohtaan tunnettavien tunteiden kieltämistä. Sama kun huolestuisi rakastumisesta. Kai jotkut miehet huolestuvat, jos rakastuvat naiseen. Tuntevat syyllisyyttä.

Otetaan vähän rennommin. Minä yritän.