Ihminen, joka on elänyt niin sanottua suojattua elämää, ei voi ymmärtää miten hienoa on tietää, että on ollut ihminen ja kirjailija nimeltään Louis Ferdinand Céline. Että voi olla ihminen, joka sanoo mitä tahtoo ja miten tahtoo, miten vapauttavaa se on.

Ihminen, jonka pahin ongelma on se että jaksaa rakastaa vaikkei enää rakasta, ei voi nähdä mieltä Célinen teoksissa. Etenkään kun niissä ei ole mitään mieltä. Céline kertoo tälle ihmiselle kaiken sen, mitä hän elämäntehtäväkseen pakenee. Jos maailma olisi hyvä, emme tarvitsisi Célinen kaltaisia kirjailijoita, tarkimmin, heitä ei olisi sillä heille ei olisi tarvetta eikä pakkoa.

Nämä ihmiset, jotka ovat menneet väärän ihmisen kanssa naimisiin, ovat Célinen kuvauksen keskiössä, heidän pakonsa ja kuolemaan päättyvä elämänvalheensa.

Kaiken lisäksi Céline oli kaikkea sitä mitä he, hyvät ihmiset, olisivat tahtoneet olla. Uudistaja, hirmuvallan puolella. Céline rakasti ja vihasi, hän oli tunne, eikä mikään naurettava kusipää, sillä hän oli pelkkä kusipää.